Olen itkenyt koko aamun. Yöllä pyörähti käyntiin yk18. Todellisuudessahan on jo, vaikka kuinka mones kerta, mutta tuo lukema on se mistä asti olen käyttänyt Fertility Friendiä. Karu totuus on se, että ollaan yritetty raskautta jo yli vuosi kohdunulkoisen jälkeen ja en vieläkään ole ainuttakaan tärppiä saanut, en edes yhtään kiinnittymisyritystä. Pelkään, että soluissa on jotain todella pahasti vinossa ja siksi mitään ei tapahdu.
Tuntuu niin pahalta kertoa miehelle taas tämä sama iänikuinen uutinen, että ei me vieläkään onnistuttu. Mies on tähän asti näyttäytynyt mulle vahvana ja hiukan olen ollut huolissanikin siitä, kun ei puhu eikä kerro tunteistaan. Muutama viikko sitten hän oli ollut eräässä tapahtumassa ja yksi meidän kylän naisista oli hältä kysynyt perheenlisäyksen perään. Selväähän on, että asiasta puhutaan, vaikka itse emme ole kertoneet kuin parille henkilölle tilanteestamme. Tuon reissun jälkeen mies itki ensimmäistä kertaa avoimesti ja minä olin se, joka lohdutti ja kannatteli. Leikkauspäivänä näin toki muutaman kyyneleen valuvan hänen silmistä, mutta ei sitä miksikään itkuksi voinut sanoa. Tämän jälkeen tuntuu entistä pahemmalta kertoa hänelle, toisaalta tunnen nyt etten ole enään ihan niin yksin surkeana.
Loppuun asti toivoin, että saisin ilmoittaa polille, että emme tule IVF-infoon. Joku jossain päätti, että niin ei ole tarkoitus tapahtua. Luulinko helvetti tosiaan, että tapahtuis jokin ihme??! Suunnittelukäynti siirtyi viikolla eteenpäin miehen töiden vuoksi eli reilu 2 vkoa on vielä aikaa käyntiin.
Että osaa masentaa ja surettaa. :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti