Nt-ultra

Taas on yks etappi saavutettu. Kävin niskaturvotusultrassa ja verikokeissa eilen. Masussa oli kaikki hyvin. Olin jännityksestä jäykkänä, enkä uskaltanut katsoa ruudulle ennen kuin lääkäri sanoi, että kaikki on ok. Huone oli sama missä kohtuni todettiin tyhjäksi edellisessä raskaudessa.

Pääsin myös kuuntelemaan sydänääniä. Mikä hetki. Itku oli koko ajan tuloillaan. Tämän jälkeen labraan kävellessä leijuin onnellisena. Oli mahtavaa soittaa miehelle hyvät uutiset sairaalakäynnin jälkeen. Hän ei valitettavasti päässyt paikalle. Toivottavasti rakenneultraan pääsisi mukaan.

Tänään  Rv 11+5.

Etsin paikkaani

Olen tuntenut itseni viime viikkoina yksinäiseksi. Olen liittynyt Facebookissa vertaisryhmään, mutta jotenkin en sinne sulaudu. Useimmat ovat hoitojen avulla raskaana. Itse olin onnekas ja onnistuin ilman niitä. Tuntuu, että olen jotenkin vähemmän ansainnut raskauden kuin muut, vaikka kukaan ei mitään ole sanonutkaan.

En myöskään koe sopivani mihinkään tavalliseen odotusryhmään missä odottajilla on jo useita lapsia ja paljon kokemuksia. Semmoista ryhmää en ole edes etsinyt, mutta tiedän niitä olevan.

Lapsettomuuden kokemus on niin vahvana vielä itsessä, että en tiedä minne kuulun. Olenkin tyytynyt seuraamaan blogituttavuuksien  tarinoita. Kommentoitua ei useinkaan tule. Mukana seuraan edelleen silti. Ehkäpä tämä tästä ajan kanssa helpottuu. Hoitajan kanssa olen päässyt tiiviimmin juttelemaan. Siinä pieni pelastus.