Ei ihan tavallinen kaupassa käynti

Tuntuu olevan itku herkässä. Olin kierrellyt ruokaostokset suurinpiirtein kaikki tarvittavat kärryyn. Ajattelin vielä piipahtaa vaatepuolella. Siellä oli yhden hyllyn välissä ei enää niin nuori nainen lapsen kanssa. Lapsi istui pyörätuolissa ja oli kehitysvammainen ja piti omaa ääntänsä. Tässä kohtaa mulle tuli ihan hirveän huono olo. En tiedä oliko se pelkästään sääliä lasta kohtaan vai pelkoa siitä, että mitä jos olen liian pitkään venyttänyt tätä hoitoon hakeutumista ja jos mulleki syntyy sairas lapsi. Eihän se ikää katso, jos näin on käydäkseen ja mistä hitosta edes tiesin oliko nainen lapsen isoäiti vai äiti. Enkä myöskään ajattele niin, että olisimme valmiita vastaanottamaan vain terveen lapsen. Kaikki sitä kuitenkin toivoo.

Hirveen nopsaan hakeuduin toiseen hyllyväliin itkemään, eikä siitä meinannut tulla loppua. Pahimman mentyä ohi lähdin kassoja kohti, en todellakaan jäänyt katsomaan mitään rättejä. Halusin vain pirun nopeasti kotiin. Kassajono tuntui matelevan...

Kaikesta huolimatta toivotan kaikille lukijoille Onnekasta Uutta Vuotta 2013! Joitakin kävijöitä ilmeisesti on, vaikka kommentteja ei olekaan tullut.

Vois olla pikkasen helpompaakin

Eilinen päivä meni mielialanvaihteluiden merkeissä. Se ei nyt ole mikään uutinen sinänsä, tämmönen olen. Mun stressinsietokyky on olematon. Ei ole aina ollut, mutta nykyään on. Aamulla oli hyvä olo. Nautin rauhassa aamupalan, olin jopa saanut nukuttua hyvät yöunet. Kuitenkin FB:ssa yks asia sai mut ärsyyntymään, ei ois pitäny ja harmittaa tosi paljon. Suunnitellusti kävin silti hoitamassa asiat kaupungilla ja palasin tyytyväisenä kotiin 2 alennuksesta löytynyttä porokoristetta mukanani. Ai nii, ehdin kotimatkalla kilahtaa myös tienpäällä eräälle autoilijalle... Tällöin mulla oli jo olo et ilta ei tule olemaan helppo.

Iso osa tuosta eilisestä tuuliviireilystä johtuupi varmaan siitä et jäin yksin miehen joululoman jälkeen. Sen verran voin kertoa et avopuoliso tekee sellaista työtä jossa joutuu olemaan paljon poissa kotoa(viikonloput kotona). Haluan kirjoittaa tätä blogia anonyyminä, mutta jos joku minut täältä tunnistaa toivon ettei tätä pyydetä kaikkia lukemaan, jotka ovat tuttujani. En ole kellekään tämän blogin osoitetta antanut ihan tarkotuksella ettei tätä kävisi lukemassa ne joiden kanssa olen jo muutenkin tekemisissä ja jutellaan ihan livenäkin.

Näinpä mulle iski hirveä ahdistuneisuus alkuillasta jo. Se tulee rajumpana aina, kun toinen on ollut pitemmän aikaa vapailla. Ei tullut siis yllätyksenä. Esim. pitkän kesäloman jälkeinen tottuminen on tosi vaikeaa alkuun. Periaatteessa mun pitäisi olla tottunut tähän, koska tämä on joka viikkoista lähes, ollut vuosia. Tottakai on vapaaviikkoja välissä, ei hän sentään viikosta toiseen töissä ole. Tässä voisi olla myöskin yks syy siihen miksi en ole raskaaksi tullut. Me ollaan yksinkertasesti toistemme seurassa liian vähän ja vaikka sitä vaakamamboilua satutaan harrastamaankin sillo ku on mahollisuus ei aika ole sattunut ikinä olemaan oikea. Tosin en usko tuohon aiempien tutkimusten löydöksien perusteella. En vain yksinkertasesti voi tulla luomusti raskaaksi. Vuosiakin on menny se 8 jo melkein.

Tämä elämä on yhtä stressiä. Elä siinä sitten. Eikä tästäkään nyt saa mitään tolkkua ku ajatukset poukkoilee miten sattuu. Ehkä tästä kuiten selviää miten sekoa tää elo on. Kiitos, jos jaksoit lukea.

Tähän pitää vielä lisätä et tekstiviestien vaihto ihanan ystävän kanssa sai mut rauhottumaan hiukan, onneks hän on olemassa. <3

Hullummainen olo

Jotenki on outo olo et mahtaaks näitä kukaan lukea vai onko tää niinku päiväkirjaa kirjoittais? Paitsi en tiedä millaista päiväkirjan kirjoittaminen on ku en ole ikinä semmoista omistanut. :)

Kurkkaus taaksepäin

Ajattelin näin uutena kirjoittelijana raottaa verhoa hiukan kauemmas kuin tähän hetkeen. Olen jo nuorena parikymppisenä haaveillut lapsesta. Silloin halusin ison lapsikatraan. Seurusteluita oli pari pitempääkin, ikinä ei ollu mitään ehkäisyä käytössä ja olen jo silloin aavistellut et mussa täytyy olla jotain vikaa. Eikä tuntemukset osuneet lainkaan väärään, mussa on :/ Suhteet eivät kuitenkaan koskaa edenneet niin pitkälle et vauvakuumeilusta ois myös kumppani kärsinyt ja mihinkään tutkimuksiin en hakeutunut. Eikä sille ollut tarvettakaan, haluan lapselleni myös elämässä läsnäolevan isän sekä mahdollisimman ehjän ja turvallisen lapsuuden. Kaikkea sitä mitä oma lapsuuteni ei ollut. Taustalla on alkoholisti-äiti ja isä jota en ole koskaan tavannut. Siis olen tavannut kerran sattumalta, mutta tämä ihminen ei ole koskaan ollut läsnä elämässäni. Ei hän ole minulle koskaan isä ollut.

Olen perheen vanhin lapsi, sisaria olen hoivannut pienestä pitäen. Liian nuorena olen aikuistumaan joutunut ja ottamaan vastuun pienemmistä ja muiden alkoholistiäitien lapsistakin välillä samaan aikaan. En ole siitä katkera, vaikka välit äitiini ovat suhteellisen huonossa kunnossa tällä hetkellä. Menneisyys on muokannut minusta tämän ihmisen millanen nykyään olen. Välittävä, rakastava, ajatteleva... sellainen millainen äitini ei koskaan ollut. Tähän täytyy lisätä et suhde isovanhempiin on ollut hyvä, heistä edesmenneistä on lämpimät muistot <3.

Sitten harppaus vuoden 2005 kevääseen. Silloin tapasin nykyisen avopuolisoni. Suhteemme eteni suht nopeasti, lapset olivat molemmilla haaveena. Otin silloin ison riskin ja jo aika alkuvaiheessa puhuin asiasta, vaikka sillä olisin voinut pelottaa miehen pois. En kuitenkaan halunnut enää suhdetta jossa vain itse kaipasin lasta. Olimme samoilla aalloilla ja lapsi olisi ollut tervetullut, kun on tullakseen. Ei ole tullut, tämä olikin pelkoni, joka kävi toteen. Olinha jo nuorena aavistellut asian. Olen niin itkenyt ja surrut sitä et miks juuri minä ja miks piti olla oikeassa.

Yhdessäolon vuosien aikana uskoni siihen, että ihmeitä tapahtuu on karissut. En ole ikinä ollut raskaana ainakaan tietoisesti, en ainakaan koskaan ole testillä plussaa saanut. 2007 hakeuduimme lapsettomuustutkimuksiin. Clomeja käytin muutaman kierron ajan, mutta niistä ei ollut mitään apua. Sitten terveyteni meni tilaan, että päätimme laittaa hoidot katkolle. Ehkä palaan tähän myöhemmin, mutta en nyt. Tässä välissä kuukautiseni ovat olleet 2 kertaa pitkän aikaa kokonaan poissa. Eka kerralla melkein vuoden ja sitten toisella kerralla 8 kuukautta.

Kuukautisten palauduttua tämän vuoden alussa, ollaan aktiivisesti yritetty saada lasta. Niin olemmekin tilanteessa, että aika polille on ens kuussa. Olen käynyt gynellä tutkimuksessa ja verinäytteitä on otettu. Mies on myös käynyt näytteen antamassa, jonka tuloksen kuulemme varmaan tammikuussa. Tästä se alkaa, me tarvitsemme ulkopuolista apua lapsen saamiseen, joka muilta käy ihan tosta noin vain. Joko meistä tulee vanhempia tai sitten ei, pääasia et asia selviää. Oli tulos mikä tahansa vasta sitten pystyn jatkamaan elämääni täysillä. Epätietoudessa eläminen ei ole helppoa ja jollen kävisi tätä nyt läpi katuisin sitä myöhemmin.

Elo on välillä todella kurjaa. Suren tosi paljon asiaa. Ihmiset eivät ymmärrä. Töksäyttävät rumasti. Ihan sitä samaa mitä monet muutkin kokevat. Kärsin lapsettomuudesta. En silti ole kiittämätön, olen onnellinen siitä mitä minulla on. Ihana avopuoliso, ystäviä, koti... Silti puuttuu jotain oleellista.

Hieman muistelua tästä vuodesta ja joulunajasta

Vuoden alusta asti olen odottanut saavani plussaa, mut en ole edes testaamaan päässyt, kun toive on kuukautisien muodossa murskautunut. Olen jaksanut uskoa et ihmeitä tapahtuu, mutta nykyään muiden ihmisten kertomat ihmeraskaantumistarinat vain ärsyttää enimmäkseen.Välillä olen jopa antanut periksi ja ajatellu että antaa olla en jaksa enää. Sitten olen kuitenkin saanut itseni koottua, ajatellut et toivoa on vielä. Niinhän sitä onkin. Ollaan aloittamassa lapsettomuustutkimukset tammikuussa uudestaan, oikeastaan joitain alustavia tutkimuksia on jo tehtykin. Edellisistä 2007 tehdyistä on liian kauan aikaa ja onha tilanne voinut muuttuakin noista ajoista. Minuu pelottaa. Minuu pelottaa, et on tullut jotain vakavampia ongelmia, pelottaa et aika loppuu kesken. Eniten pelottaa se ettei minusta ikinä tule äitiä.

Tämä Joulu on ollut erityisen raskas. En halunnut lähteä kotoa minnekään. Meidän Joulu on sitä, että ollaan kaksin kotona. Ovat olleet sitä jo monen monta vuotta. On meillä lemmikkejä, mutta ne eivät ole meille mitään lapsenkorvikkeita vaikkakin tärkeitä ja rakkaita ovat. Joulumieli on välillä piipahtanut mökissä ja harmittaakin etten ole täysillä pystynyt nauttimaan siitä et mieheni sai pitkän joululoman.

Olin ajatellut et tämä olisi viimeinen Joulu ku oltaisiin kaksin et sisälläni kasvaisi meidän tuleva lapsi, mutta näin ei käynyt. Sylini on tyhjä, minä olen tyhjä. Kaipaus äitiydestä on niin kova et aion jatkaa, minun on pakko.

Uusi tapa pysyä koossa?

Pitkän pitkän harkinnan ja useiden muiden blogien lukijana päätin vihdoinki aloittaa itse kirjoittamisen. Olen todella huono kirjoittamaan, mutta jos tästä on jotain apua niin miksen tekisi. Monilla se on tuntunut olevan henkireikä ja tärkeä asia. Toivottavasti auttaa minuakin.