Ajattelin näin uutena kirjoittelijana raottaa verhoa hiukan kauemmas kuin tähän hetkeen. Olen jo nuorena parikymppisenä haaveillut lapsesta. Silloin halusin ison lapsikatraan. Seurusteluita oli pari pitempääkin, ikinä ei ollu mitään ehkäisyä käytössä ja olen jo silloin aavistellut et mussa täytyy olla jotain vikaa. Eikä tuntemukset osuneet lainkaan väärään, mussa on :/ Suhteet eivät kuitenkaan koskaa edenneet niin pitkälle et vauvakuumeilusta ois myös kumppani kärsinyt ja mihinkään tutkimuksiin en hakeutunut. Eikä sille ollut tarvettakaan, haluan lapselleni myös elämässä läsnäolevan isän sekä mahdollisimman ehjän ja turvallisen lapsuuden. Kaikkea sitä mitä oma lapsuuteni ei ollut. Taustalla on alkoholisti-äiti ja isä jota en ole koskaan tavannut. Siis olen tavannut kerran sattumalta, mutta tämä ihminen ei ole koskaan ollut läsnä elämässäni. Ei hän ole minulle koskaan isä ollut.
Olen perheen vanhin lapsi, sisaria olen hoivannut pienestä pitäen. Liian nuorena olen aikuistumaan joutunut ja ottamaan vastuun pienemmistä ja muiden alkoholistiäitien lapsistakin välillä samaan aikaan. En ole siitä katkera, vaikka välit äitiini ovat suhteellisen huonossa kunnossa tällä hetkellä. Menneisyys on muokannut minusta tämän ihmisen millanen nykyään olen. Välittävä, rakastava, ajatteleva... sellainen millainen äitini ei koskaan ollut. Tähän täytyy lisätä et suhde isovanhempiin on ollut hyvä, heistä edesmenneistä on lämpimät muistot <3.
Sitten harppaus vuoden 2005 kevääseen. Silloin tapasin nykyisen avopuolisoni. Suhteemme eteni suht nopeasti, lapset olivat molemmilla haaveena. Otin silloin ison riskin ja jo aika alkuvaiheessa puhuin asiasta, vaikka sillä olisin voinut pelottaa miehen pois. En kuitenkaan halunnut enää suhdetta jossa vain itse kaipasin lasta. Olimme samoilla aalloilla ja lapsi olisi ollut tervetullut, kun on tullakseen. Ei ole tullut, tämä olikin pelkoni, joka kävi toteen. Olinha jo nuorena aavistellut asian. Olen niin itkenyt ja surrut sitä et miks juuri minä ja miks piti olla oikeassa.
Yhdessäolon vuosien aikana uskoni siihen, että ihmeitä tapahtuu on karissut. En ole ikinä ollut raskaana ainakaan tietoisesti, en ainakaan koskaan ole testillä plussaa saanut. 2007 hakeuduimme lapsettomuustutkimuksiin. Clomeja käytin muutaman kierron ajan, mutta niistä ei ollut mitään apua. Sitten terveyteni meni tilaan, että päätimme laittaa hoidot katkolle. Ehkä palaan tähän myöhemmin, mutta en nyt. Tässä välissä kuukautiseni ovat olleet 2 kertaa pitkän aikaa kokonaan poissa. Eka kerralla melkein vuoden ja sitten toisella kerralla 8 kuukautta.
Kuukautisten palauduttua tämän vuoden alussa, ollaan aktiivisesti yritetty saada lasta. Niin olemmekin tilanteessa, että aika polille on ens kuussa. Olen käynyt gynellä tutkimuksessa ja verinäytteitä on otettu. Mies on myös käynyt näytteen antamassa, jonka tuloksen kuulemme varmaan tammikuussa. Tästä se alkaa, me tarvitsemme ulkopuolista apua lapsen saamiseen, joka muilta käy ihan tosta noin vain. Joko meistä tulee vanhempia tai sitten ei, pääasia et asia selviää. Oli tulos mikä tahansa vasta sitten pystyn jatkamaan elämääni täysillä. Epätietoudessa eläminen ei ole helppoa ja jollen kävisi tätä nyt läpi katuisin sitä myöhemmin.
Elo on välillä todella kurjaa. Suren tosi paljon asiaa. Ihmiset eivät ymmärrä. Töksäyttävät rumasti. Ihan sitä samaa mitä monet muutkin kokevat. Kärsin lapsettomuudesta. En silti ole kiittämätön, olen onnellinen siitä mitä minulla on. Ihana avopuoliso, ystäviä, koti... Silti puuttuu jotain oleellista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti