Suru

Olen rikki. Voisi luulla, että olen vahva, mutta suljen itseni jotta kukaan ei näkisi kuinka paljon minuun koskee. Sisällä myllertävä paha olo vetää välillä pohjalle, enkä meinaa sieltä jaksaa nousta. Mies sai tämän viikon vapaaksi järjestettyä, yksin en tällä hetkellä pystyisi olemaan. Läheisyyden kaipuu on valtava ja tarvitsen hänen lohduttavia/järkeviä sanomisia niin usein vahvistamaan olemistani, että olen huolissani myös hänen jaksamisesta. Kuinka kauan hän jaksaa...

Leikkauksen jälkeinen ilta eli perjantai ja lauantaikin menivät sumussa. Fyysisten kipujen vähennettyä henkiset kivut iskivät rankalla kädellä. Syytän tapahtuneesta itseäni, vaikka moni taho on sanonut etten ole mitenkään voinut aiheuttaa tapahtunutta, enkä olisi sitä voinut estää. Olen pyytänyt lukuisia kertoja mielessäni anteeksi pikkuiselta sitä etten pystynyt häntä suojelemaan. Minulle hän oli todellinen jo tässä vaiheessa. Kuva mielessä pienestä ihmisalusta, jonka sydän sykkii, mutta joka revitään pois ja syke sammuu saa minut täysin raiteltaan. Voihan mielikuvitus. Mieheltäni pyytelen myös anteeksi, että olen viallinen ja hän joutuu vuokseni kärsimään.

Isoimmaksi haasteeksi ovat osoittauneet ahdistus- ja pelkokohtaukset, joita on enimmäkseen iltaisin ja öisin, välillä päivälläkin. Ne rajoittavat elämää niin paljon, että jouduin pyytämään pienen määrän Opamoxia selvitäkseni eteenpäin. Viime yönä nukuinkin pitkään aikaan 6 tuntia putkeen. Ihmisten ilmoille en mielelläni mene. Apteekkiin en suostunut menemään, kaupassa kävin eilen vaan olihan se vaikiaa.

Haava on tällä hetkellä tuore. Pienin askelin eteenpäin. Kyllä elämä vielä voittaa ja meillä on sylissämme pikkuinen. Siihen ajatukseen täytyy luottaa, vaikka kuinka pelottaa.

Tähän loppuun kirjoitan vielä... Kiitos lohduttaneille <3