Onneksi Joulu meni jo. Oltiin miehen kanssa kaksin kaikki päivät. En ois millään halunnut olla missään muualla kuin kotona, onneksi se oli mahdollista. Joulupäivänä itkeskelin useaan otteeseen tunteiden noustessa pintaan. Lohduttaja oli lähellä.
Tapanina söin viimisen Femarin ja huomenna ois aamusta follikkeliultra. Eniten pelottaa se, että ei tässäkään kierrossa rakkulat kasva kystan vuoksi. Sanoin miehelle toissailtana nukkumaan mennessä, jotta minua pelottaa mennä polille ultrattavaksi. Pelottaa se, että kävelen sieltä taas pois huonojen uutisten kanssa siipi maassa. Olen pari kertaa meinannut ajaa lähtiessä kolarin, kun olen ollut niin poissa tolalta. Huomenna mies lähtee mukaan sairaalalle.
No ei auta kuin yrittää selvitä. Itte ei kerta pysty tähänkään asiaan vaikuttamaan millään tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti