Tänään olen miettinyt paljon sitä miksi itse joudumme niin paljon kyselemään asioiden perään ennen kuin mitään muutoksia hoidoissa tehdään. Inseminaatiotkaan eivät vielä ois käsillä ellei itse oltais "vaadittu". Niitä ei siis kuitenkaan ole vielä yhtään tehty, koska lääke ei toiminut. Nyt toinen esimerkki on Femar annostus. Seuraava kierto olisi menty samalla määrällä lääkettä, mutta oltii lääkäriin yhteydessä puhelimitse niin siinä hän sitten sanoi, että voin annosta nostaa. Eli ellei ois itse miettinyt tässä välissä asiaa ja tullut olo et tarttis tehä jotain olisi annos ollut sama minimi. On myös tunne, että ultrakäynneillä on kauhea kiire aina saada henkilö mahdollisimman nopeasti ulos huoneesta eli ei sillä hetkellä useinkaan saa sanottua kaikkia asioita. Ehkä tää on vain tunne.
Nämä asiat plus muutama muukin juttu, joita en jaksanut tähän alkaa kirjoittamaan ovat tehneet minulle tunteen, että ei meitä oteta tosissaan ja kaikkea ei vaan tehdä mitä voitais. Ehkä ihan hullu ajatus, mutta siltä tuntuu. Välillä olen jopa sitä mieltä, että miks ees jatkaa näitä ellei hoitava taho tuon enempää panosta asiaan. Minä, jolla on hirveä mittavan suuri vauvakuume olen välillä luovuttamassa jopa, kun nämä tuntemukset tulee päälle. Musta se vaan kertoo jotain että itse pitää olla näin kovin tuntosarvet pystyssä, lääkärin pitäisi nämä asiat hoitaa ei meidän itse. Miten muilla, oletteko paljon joutuneet "vaatimaan"? Vai onko mulla vain päässä vikaa, tuntuu ettei kukaan muu ole tästä samasta asiasta näin paljon narissut kuin minä.
Kyllä ihan samoja fiiliksiä täällä. Tosin, oon kyllä sitä mieltä, että teidän hoitoja on jarruteltu ihan hirveästi :(
VastaaPoistaMeillä kyllä hoidot etenisivät kovaa vauhtia, mutta itse oon toivonut, että tutkittais välillä näitä mun outoja oireita. Aina ne sivuutetaan, kuten nytkin. Luulin pääseväni tähystykseen, mutta alkuperäinen suunnitelma tässä toteutuu eli toinen inseminaatio.
En kyllä valita, mutta en jaksaisi näitä vaivoja ikuisesti ja olantaputuksella.